Nykyisin on niin paljon mahdollisuuksia tutustua uusiin ihmisiin. Lähes jokaisella tuntuu olevan satoja kavereita facebookissa. Silti lopulta harvan kanssa ehtii, jaksaa tai haluaa olla tekemisissä. Silti se satuttaa aina, kun joku poistaa sinut kavereista. Miksi sitten ylipäätään alkaa jonkun kamuksi, jos yhtäkkiä se ihminen onkin sinulle täysin tarpeeton. En ole ikinä poistanut kaveria facebookista ja epäilen, etten tule tekemäänkään. Toisaalta en itsekkään ole ketään takaisin pyytänyt, en ole kehdannut kysyä miksi. Kai olen vain tyhjä ja epäkiinnostava olento.

Olen menettänyt monta läheistä ystävää tai alkavaa ystävyyttä elämäni varrella. Osa on kaatunut omiin tyhmyyksiin. Olen loukannut jotakuta ja jättänyt pyytämättä anteeksi. Sitten on kulunut liikaa aikaa enkä ole enää kehdannut sanoa mitään.

Sitten jotkut kaveruudet ovat loppuneet, kun koulu tai paikkakunta on vaihtunut, eikä olla sen koommin nähty missään. Sitten on niitä, että ystävyys ei ole oikein ikinä alkanutkaan. Menetettyjen ystävyyksien tähden olen tullut varovaiseksi. Välillä olen suorastaan paranoidi. Onhan minulla alttius mielenterveyden ongelmillekkin rajun nuoruuteni takia.

Pikkulapsena ns. paras ystäväni valehteli minulle vuosia, että olen hänen paras kaverinsa. Totuus valkeni minulle vasta vuosien jälkeen. Olin silloin todella sinisilmäinen. Minulla oli hauskaa hänen kanssaan, mutta hänellä ei ilmeisesti minun. Ihmettelin myös aina miksi hänen veljensä kiusasi minua. Se taisi kuitenkin johtua siitä, ettei kaverini kieltänyt häntä oikeasti. Se taisi kadottaa alunperin uskoni sosiaalisiin taitoihini.

Yläasteella taas melkein kaikki luokkatoverit kiusasivat koulussa ja siksi ajattelin ettei kukaan edes halua olla ystäväni. Siksi luovuin toivosta ja jäin sivupulpettiin piirtelemään itsekseni. Vielä aikuisenakin huomaan, että tuo aika vaikutti minuun todella syvästi. On hirveän vaikeaa unohtaa koettu vääryys. Anteeksi voin vihdoin antaa, koska he olivat nuoria ja tyhmiä, mutta milloinkaan en unohda.

Jos joku outo ihminen tulee minulle yllättäen juttelemaan on todennäköistä, että joudun paniikkiin. Olen niin monta kertaa mokannut vastaavissa tilanteissa, että annan lähes aina ihan kamalan kylmän ensivaikutelman. En ole sisimmässäni kuitenkaan sellainen. Ehkä olisi hieman terapian tarpeessa. Mutta mitään aiempaa en voi muuttaa. Vain voin ymmärtää kaikesta jotain.

Exäni oli superkylmä ihminen, oikea kusipää, mitä tulee ihmissuhteisiin. Hän kertoi, ettei ole kertaakaan elämänsä aikana ole yrittänyt ylläpitää kaverisuhteita. Silti jollain maagisella vetovoimalla ihmiset aina hakeutuivat hänen luokseen. Tietyllä tapaa hän opetti etsimään omia rajoja ja vain nauttimaan elämästä. Ennen hänen tapaamistaan olin taas aivan liian herkkä ja olin masentuneiden kavereideni terapeuttina niin paljon, että uuvuin itsekkin.

Yhä edelleen etäisyyden ja läheisyyden tasapaino on minulle vaikeaa. Viimeiset vuodet paiskin töitä opintojen ohella enemmän kuin kukaan tuntemani ihminen. Se opetti paljon, mutta siinä kärsivät opiskelut, itse työ ja ihmissuhteet. Nyt vasta alan nähdä sen todellisuuden. Kyllä mulla rahaa oli millä ostaa mitä halusin, mutta sisimmässäni halusin vain rauhaa ja onnellisuutta.

Onnellisuuden tuovat hetket rakkaiden ja ystävien kanssa. Kun laitetaan ruokaa, pelataa ja jutellaan mitä mieleen pulpahtelee. Tai kun mennään laskettelemaan, uimaan tai mitä vain. Liikunta yhdistettynä kamujen näkemiseen on myös loistavaa. Viime vuosina olen huomannut, ettei järki pelaa, uni tule tai ruoka maistu, jollen liiku joka viikko. Se on ollut kompastuskiveni aika ajoin. Ehkä vihdoin pääsen senkin kanssa tasapainoon.

Olen viime vuosina ollut todella etäinen. Vain harvojen ihmisten seuraan olen jaksanut hakeutua. Olen pelännyt olevani surumielisellä tuulella, jolloin en ole kivaa seuraa kenellekään. Se on luultavasti myös syy miksi moni on kaikonnut rinnaltani.

Silti kaikille ystäville on ollut jokin tarkoitus, on viisaita kavereita, pellejä, koulukavereita jne. Joskus vain tulee huomanneeksi ettei meillä olekaan ihan niin paljon yhteistä kuin kuvittelin. Joskus on hämmentävää, kuinka yhtäkkiä ei olekaan mitään sanottavaa jollekin vanhalle ystävälle. Jos se kaveruus sitten himmenee, niin tilalle voi löytyä oikea sielunkumppani.

Kun ystävyys ei aina ole pysyvää olen kiitollinen kaikista nykyisistäni ja koetan pitää heidät lähellä sydäntäni.

Ihanaa tulevaa ystävänpäivää!