Mulla on sellainen salainen ongelma, että oon älyttömän tylsä ihminen enkä ikinä oikeella hetkellä keksi mitään sanottavaa. Oon sen takia menettänyt muutaman ystävän. Kaipaan aina vain heidän luokseen.

Oon käsittämättömän hidas. Prosessoin mun tunteita ikuisuuden. Nykyisin mun on jotenki vaikea olla mukava uusille ihmisille. Hirveen usein orastavat ystävyys suhteet on kuolleet.  Tunnen oloni yksinäiseksi tuolla massaluennoilla. En tahdo olla kenenkään bestis. Kaipaan vaan istua jonkun vieressä ja kertoa hänelle huolet ja murheet. Käydä joskus lasillisella ja ottaa vaan rennosti. Onhan mulla monta ystävää, mut näen heitä harvoin ja muutenki. 

Oon viimeiset vuodet vaan keskittyny pinnallisiin suorituksiin. Käyn treenaamassa, laitan pakkelit naamaan ja ostelen uusia kuteita. Käyn töissä ja yritän opiskella hullun lailla.

Mul on jonkinlainen kipu vaan rinnas tästä kaikesta suorittamisesta. Mä en oo niin onnellinen kuin kuuluisi. Vaikka mulla on mies jota mä rakastan ja niin moni muukin asia hyvin, niin aivan valtavasti mä kaipaan mun ystäviä.

Nykyaikana on niin helppo unohtaa vanhat kamut ja etsii uusia, kauniinpia ja hauskempia kavereita. Ystävyyden pitää aina olla niin hienoa ja mahtavaa. "Sä et oo hauska. Mä en kaipaa sua." Tuntuu kuinka moni ihminen ei oo ollu millään tavalla kiinnostunu musta. Mut johtuuko se vaan siitä, miten mä itse en uskalla olla läheinen ihmisten kanssa?

Kuinka mä vaan juttelen jostain opinnoista ja kengistä ja laukuista. Silti mä oon aivan käsittämättömän onnellinen nähdessäni mun ystäviä. Jotenki mä leijun ja näytän kuulemma semmoiselta valtavan lempeältä ja hymyilevältä. Tuntuu etten mä puhu mitää, vaan oon jotenki sillei oudos transsissa. Ja sit mä en edes kysy, että mitä heille kuuluu.

Ei ihme, et ihmiset menee pois mun luota. Mut ei se oo vaarallista, ehkä ne on juuri niitä ihmisiä jollaisia mä en voi ymmärtää. Mulle tulee vaan surullinen olo kun en oo hyväksytty. Mut ei kaikkia voi miellyttääkään. Usein sanonnat tulee siitä, että niitä tarvitaan, koska ihmisen tunteet ei suostu hyväksymään kaikkea. Mutta ehkä niistä sen voi oppia.

Unille!