Sen kaiken väärin uudelleen teen. Ohi ihmisten vaan kävelen, juuri kenellekkään en sano sanaakaan. Toistan samoja kaavoja kuin robotti. Teen asioita, väsyn, ahdistun ja olen yksin. Mulla rakas on mut niin vaikea, on olla hyvä hänelle. Ja mitä mä edes täällä valitan, kun on paljon muutakin tehtävää?

Ajatusteni virta tuollaisina ahdistuneina jatkui ennen pitkään loputtomiin. Nykyisin sen katkaisen itse. Alan ajatella kaikkea parempaa. Niin kuin nytkin muistin että perjantaina näen taas pitkästä aikaa vanhoja rakkaita ystäviä. Ja vautsi vau! Varattiin talveksi myös lomamatka. En malta odottaa sitä :)

Nyt pitää jaksaa opiskella ja tehdä töitä, niin voi tuhlata paremmalla omalla tunnolla. Jotenki vaan jännittää miten paljon saan tänä vuonna kursseja tehtyä. Vielä ei oo ehtiny tulla paljoakaan opintopisteitä, niin sen takia jännittää. Yliopistossa opiskelu kun ei aina suju kuin tanssi. (Joka sekään ei oo mun vahvin osa-alue.) Opiskelu on oikeesti ankaraa työtä. Paitsi oo kyl kuullu, et kuvataiteen, kasvatustieteen tai monien reaaliaineiden opiskelu on paljon helpompaa. Mut tieni olen valinnut ja kyllä ahkeruus kovan onnen voittaa.

I can be the genius of hard work.

Ihminen vain on laiska, se on luonnon laki. Pysyn elossa vaikken ajattele juurikaan ja saan rahaa vaikken tee mitään. Elämä on niin helppoa. Toisinaan haaveilen siitä kuinka joku sisäinen ääni osais komentaa mua enemmän. Aikuisella ihmisellä sellaista ohjaavaa auktoriteettiä vain ei välttämättä ole. Lukiossa ja yliopistossa opintojen ohjaajat on vaan lässyttäjiä. Eikä vanhemmatkaan enää patista tai kaverit, jokainen vastaa vain itsestään. Se on mulle vielä vähän vaikee juttu. Toisaalta tahdon auttaa toisia ihmisiä, parantaa maailmaa tein sitten mitä teinkään.

Tarvitsen vain rohkeutta, mutta missä se on?