Mulle tuntuu nykyisin olevan mahdottomuus keskittyä entisen pääaineeni opintoihin. Se ei vain yksinkertaisesti onnistu. Joka kerta kun pitäis opiskella sitä, niin jaksan opiskella ehkä puoli tuntia kerrallaan ja senki aikana ajatukset hyppii jonnekin muualle. Etenkin tentin lähestyessä on turha kuvitella, että tarttuisin kirjoihin ollenkaan. Yleensä siinä käy niin, että viimeisenä iltana viimein onnistun aloittamaan ja sitten onkin jo liian myöhäistä.

Ensi vaihdoin pääainetta, koska kuvittelin että se auttais. En kuitenkaan edelleenkään oo yhtää pätkää motivoituneempi. Hylsyjä hylsyjen perään. Kurssin aikana kyllä istun luennoilla ja saatan tehdä jopa puolet tehtävistä, mutta käsitteet ei vaan uppoa päähän.

Erään kurssin tentissä kävin 7 kertaa, jokainen samalla tuloksella. Mulla on takanani varmaan 25 tenttiä kyseisestä aineesta ja 6 niistä on mennyt läpi. Ja vieläkään en ole suostunut jättämään ko. ainetta pois opintosuunnitelmastani. Olen feilannut, niin monesti etten enää usko pärjääväni. Missä on se positiivisuus ja innostus mikä opiskeluun vaaditaan? Ainut asia, mikä motivoi on opintopisteet, joista kela syytää kahisevaa ja kiva opintokokonaisuusmerkintä todistuksessa.

Tarvitsen jonkinlaisen aivojen uudelleen ohjelmoinnin. Opiskelutekniikkani on p*stä, luen aina yksin kun ei ole ketään kenen kanssa opiskella. Itseopiskeluni on kuitenkin karmaisevan huonoa. En opi lukemalla vaan kuuntelemalla, miettimällä ja kirjoittamalla. Kuitenkaan en viitsi mennä istumaan samoille kursseille uudelleen, koska olen jo väärinoppinut lähes kaiken.

Yksinäisyys tekee reiän sydämeen. Kavereistani vain yksi jäi opiskeleen kyseistä ainetta ja hän on jo kaksi vuosikurssia jäljessä. Uusille ihmisille juttelemaan meno jännittää, mutta se on varmaan ainut tapa ratkaista tämä ongelma.

Sama antimotivaatio pätee myös ihmisiin tutustumisessa. Kaikki joihin tutustun yleensä on epäkiinnostuneita, ja teen äärimmäisen harvoin uusia kavereita. Oon niin varovainen lähestyyn ihmisiä, sanon ehkä pari lausetta ja sitten tulee vaivaantunut hiljaisuus. Ja vaikka näkisin sen saman ihmisen monta kertaa, niin varovaisuusmoodi jää päälle eikä meistä lopulta tule kavereita.

Epäonnistumisten kierre saa olon ahdistuneeksi ja toivottomaksi.

Mutta sitten taas omien kavereiden ja muiden läheisempien seurassa mul on hauskaa ja osaan ottaa rennosti. Ja ne aineet, joissa pärjään sujuu todella hyvin. Taidan olla sellainen kaikki tai ei mitään -ihminen. Mun on jotenki vaikee löytää elämääni kultaista keskitietä.

Toisinaan mietin onko mulla jotain bipolaarista ajatusmaailmassani. Milloin musta tuli luovuttaja? Mikä tän kaiken on aiheuttanut? Kun tuon ymmärtäisin, niin olisin paljon visaampi. Toisaalta tämäkin on taas todennäköisesti kuvittelemani sairaus. Odotan aina pahinta ja silloin sen saan. Teininä sain syömishäiriön ja ahdistuksen, koska luin ja kuulin niistä liikaa. Jos en koskaan olisi tiennyt niiden olemassaolosta, olisin terve kuin pukki.

Ja sosiaalisuus. Sitä yliarvostetaan. Siksi olen ruvennut stressaamaan siitä ihan hirveästi, koska sitä pidetään tärkeänä ominaisuutena kaikille menestyjillle nykymaailmassa. Miten lahjakas tahansa oletkaan, et ole mitään jos et ole ybersosiaalinen. Sitä pitää korostaa kaikissa työhakemuksissakin.

Ja seksuaalinen suuntautuminen. Jos et ole hetero, sinussa on jotain vialla. Tuo ajatus on lähtöisin omilta vanhemmilta teini-iässä ja siitä en milloinkaan ole päässyt ylitse. Tunne ettei sinua rakasteta tässä maailmassa sellaisena kuin olet on pahempaa kuin mikään, mitä ihmiselle voi tapahtua. Silloin ei ole väliä saatko syödäksesi, mikä ammatti sinulla on tai oletko ylipäätään elossa.

Minussa on virhe ohjelmoinnissa. Se virhe on siis alituinen rakkaudettomuuden tunne, se että et ole mitään. Ja se tapahtui nuoruudessa, noin 13-vuotiaana. Miten voisin palata ajassa taaksepäin? Ehkäpä voisin kolauttaa pääni ja hankkia pysyvän muistinmenetyksen, joka kadottaa viimeiset 10 vuotta elämästäni.

Jos nyt ei kuitenkaan. Milloinkaan en unohda, mutta ehkäpä voisin päästä tästä yli etsimällä suurta rakkautta ja hyväksyntää. Mutta sellaista ei ole olemassakaan. Ei ole jumalaa, ken kaikki haavat parantaa.

Usko, toivo ja rakkaus. Niitä ilman olen vain tyhjä kuori. Elämä vailla tarkoitusta. Missä se oikein on? En osaa olla hyvä, tehdä oikein ja olla kaikille ystävällinen. Olen vain itsekäs ja monotonisesti typerää samaa elämän oravanpyörää pyörittävä pikku hamsteri.

Tämä tunne kaikuu sisälläni koko ajan. Kaipuu valosta, jota ei ole tässä kaikessa harmaudessa.