Eräänä aamuna kun heräsin lähtiäkseni töihin, löysin keittiön pöydältä runon. Kultani oli kirjoittanut sen minulle, siitä kuinka minua rakastaa. Melkein tippa linssissä sitä lueskelin. Jopa riimit olivat kohdillaan. Jätin sen pyödälle katsellakseni sitä myöhemminkin.

Seuraavana perjantaina, kun siivouspäivä oli ohi, en löytänytkään sitä enää mistään. Säikähdin, että olin heittänyt sen roskiin muiden epämääräisten muistilappujen joukkoon. Etsin sitä kirjojen välistä, lehtiroskiksesta, kaikista kaapeista ja mitään en löytänyt. Paniikissa metsästin varmaan tunnin, enkä pystynyt mennä nukkumaan ennen kuin oli aivan pakko.

Suruissani ajattelin, että sitä en koskaan enää näe. Niin paljon arvostin mieheni harvinaista romantiikkaa, että pois heitin hänen rakkausrunonsa kuin lakastuneet kukkaset. Niin pieni asia joskus voi tuntua niin valtavan suurelta, kun sen menettää.

Monen päivän jälkeen makuuhuoneen matto oli rutussa. Olin jo luopunut toivosta, että runon löytäisin. En sitä edes muistanut ulkoa. Kun suoristin maton, niin sieltä se lennähti, todistus siitä, että olen löytänyt rinnalleni romanttisen miehen. Ilostuin valtavasti ja säilöin sen heti pieneen rasiaan, jossa muita rakkaita muistoja säilytän. Päiväni oli pelastettu.

Runoa en teille näytä, koska se on oma asiani. Mutta harvinaisen hienoa se on, kun oma mies sen kirjoittaa omasta sydämestään.