Taas hetki sitten alkoi opiskelun ahdistus. Tuntui kuin kukaan ei olisi ollut kiinnostunut minusta vaikka näinkin monta kaveria taas pitkästä aikaa. Vai johtuiko se vain siitä etten ole ollut iloinen. Ahdistaa. Viime viikolla olin kipeänä, vatsa sekaisin oudosti ja on edelleen. Lisäksi sain järkyttäviä kramppeja pitkin kehoa. Sanoivat lääkärissä vain että täs on sairasloma. Soita uudestaan, jos pahenee ja juo vissyvettä. Tuli semmoinen olo, että jahas...

Oon koettanut jättää unilääkkeet pois hyvin pieni palanen kerrallaan. Huomaan tulleeni alakuloisemmaksi ja aikaansaamattomaksi. Nytkin täällä vetelehdin vaikka pitäisi olla nukkumassa. Tuijotin vaan telkkaria, en jaksanut kunnolla opiskella. Miehen kanssa kinastellaan pikkuasioista, teen kaikkia arkisia juttuja kohtuudella, mutta olen huono erikoisissa tilanteissa ja muutoksen edessä. Hän tulee perheestä jossa ei pienenä laiskoteltu vaan tehtiin ensin ja sitten oleiltiin.

Itse taas olen tottunut oleiluun, luovaan hulluuteen ja rentoutumiseen. Kotona ollaan kuinka kotona halutaan olla. Toisaalta taas pinttynyt lika keittiön uunissa ällöttää, tiskivuori kerää pikukärpäsiä, ne ryökäleet pesii biojätteessä ja huonekasveissa. Ei edes viikon poissaolo kotoa tappanut, vaikka missään ei pitänyt olla mitään syötävää. Ja jos jotain särkymäisillään olevaa et korjaa, niin se pahenee yleensä.

Huomaan kaikin puolin olevani huono emäntä. Lisäksi miehen rakentelemat tietokoneen ja telkun ynnä muiden yhteenliittymät aiheuttaa pään raapimista siinä määrin, että joudun kirjaamaan jatkuvasti It-vihkooni miten mikäkin toimii. Taitaa olla aika naurettavaa. Mutta olen oppinut rakentamaan mieleni paperille. Kai se tekee minut jossain määrin vajakiksi.

 Tai sitten vain vihaan tekniikkaa. Voisin elää metsässä, nuotion äärellä, tuvassa vailla sivistystä. Tai sitten matkustaa tuhat vuotta taaksepäin. Vaan aina murheet on.

Masentunut aistii vaarat ja valehtelun pahemmin. Niin joku sanoi joskus. Varautuu pahempaan, selviää sodista ja koettelemuksista paremmin kuin positiivari. Vaan ehkä täällä nykyisessä Suomessa se on turhuutta?

Kaipaan taas ystäviäni, syksyn kohokohtia oli heidän näkemisensä.

Tunnen olevani valtavan huono nainen miehelleni. En tee mitään, en keksi yllätyksiä, anna seksiä sopivaan aikaan riittävästi ... Hänestä keksin vain pari huonoa puolta ja nekin liittyvät tapoihin ja hänen rakastamiinsa asioihin. Se ahdistaa tas.  Tahdon olla enemmän.