Tänään on vähän tyhjä olo. Ukko läksi jo nukkumaan, kun menee aikaisin töihin huomenna. Olen hiukan levoton iltavuoron jälkeen. Pitäs kyllä mennä jo unille.

Opiskeluissa on yhen ison kurssin deadline tällä viikolla, mul on vielä pari isoa tehtävää palauttamatta. Ne on vaan jääny viime tinkaan. Tyhmä kun olen. Pelkään, etten ehdi tekemään kaikkea ajoissa, vaikka tällä viikolla on yks vapaapäiväki. Aihe on vaikea, eikä kiinnosta mua. Mut kai mä jotain repäisen, tai anon lisäaikaa jos on ihan pakko. Tänä vuonna opinnot on kuitenki edenny siedettävästi, eikä kaikki oo kiinni yhdestä kurssista.

En oo vieläkään löytäny täydellisisiä hääkenkiä. Oon tuijotellu nettikauppoja kymmeniä kertoja. Aina ne kengät on joko tätimäisiä, kalliita tai niis on naurettavat piikkikorot joilla ei voi kävellä. Tietenki voi olla että oon vaan liian vaativa. Häämekkoki viimein tärppäs niin alttarille hipsitään vaikka crocksit jalassa. Ukko uhkas melko vakavissaan pistää verkkarit ja sukkasandaalit päällensä ku annan sen itse valita pukunsa.

Kutsukortit on ihastuttavat, meidän näköiset eli sopivan prameat ja teeman sävyiset. Ollaan aika mainstreamia ku on häis vaan perus väriteema, eikä mitään hollywood glamouria, zombeja tai muuta jännittävää. Voihan sitä hauskuutta olla ohjelmanumeroissa. Tärkeää on jotta on mukavaa ja ihanat ihmiset paikalla. En paljoa muuta toivo. Tottakai sitä pitää vähäsen näyttää rinsessaltaki sopivasti, kuhan ei tuu mitään muovibarbia tekoglitter-ripsien ja mahdottomien pitsihörhellysten sun muitten takia.

Ja sitte hääsormus, auto, mahdollinen bändi ja asusteetki on vielä hankkimatta. Pelkään, että tulee kauhee stressi ja paniikki, koska jätän nämäki viime tippaan. Pitääs kaasotki nimetä. Tahdon niitä 4 varmaankin. Tai emmä tiiä. On vaikeeta ku ei oo ihanaa bestistä jonka kans ollaan ku paita ja persus. Oon semmonen eteerisen etäinen, mutta mukamas ystävällinen vähä kaikille. Ei oo sellaista suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta muihin ku ehkä omaan kultaan ja perheeseen.

Jotaki sellaista soman pientä yhteisöä kaipaan elämääni. Onhan meil töis mukavata, mut aika paljon väkee, eikä kaikki oo niin läheisiäs. Mut on siellä mukavaaki.

Huomasin eilen kirjoittaneeni mun päiväkirjan nro 20. täyteen. Onkohan nyt viimeisen viidentoista vuoden ajan tullut harrastettua liikaa itsetutkiskelua ja enemmän tai vähemmän turhien asioiden ylös kirjaamista. Kertoilen mehevistä pihveistä joita tehtiin, ja mitä elokuvia katsottiin tai siittä ku joku ärsyttää ja joku toinen asia taas ilahduttaa. En tiedä uskallanko niitä jättää kenenkää perinnöksi, ku on niin arkaluontoista tekstiä. Mutta onhan ne hauskan viihdyttäviä. Ja ovat aiheuttaneet suunnatonta mielenkiintoa ala-asteen kavereissa, kun piilottelin avaimet salakätköön jottei kyläilevät kaverit vaan päässeet niihin käsiksi.

Toisinaan taas mietin olisiko ollut parempi tuhlata ne tuhannet tunnit elämästä sosiaalisten taitojen kehittämiseen tai johonkin järkevään harrastukseen. Toisaalta olen lukenut varmaan parisataa hömelöä romaania jostain yksisarvisista, noita-akoista ja lohikäärmeistä teini-iässäni. Lisäksi olen paennut todellisuutta piirtämällä satoja ihmishahmokkeita, maisemia tai jotain ihan jonninjoutavaa. Tai ehkä pahimpana nettishoppailu ja muu päämäärätön vaeltelu virtuaalitodellisuudessa, pelit ja tuhannet animejaksot ja ennalta-arvattavat elokuvat.

Ja kamalaa miten voin istua 2 tuntia lukien seiskaa, tai tuijottaen jotain viidakon tähtösiä tai superdieettiohjelmia. Joskus sairaana ollessa olen istunut kolme päivää putkeen TV:n ääressä katsoen mitä tahansa mitä sieltä tulee syöden pelkkää puuroa ja mustikkakiisseliä. Addiktio todellisuuspakoiseen käytökseen on vaivannut minua oikeastaan aina. Jollen opiskelisi hyvin työllistävää alaa niin olisin helposti tuomittu koneen ja telkun ääreen lopuksi iäkseni.

Mutta olen onnellinen, koska häädieetin tavoitepaino on jo kolmen kilon päässä. Nykyään pesen hampaat aamuisin, enkä nukahda meikit naamassa, piilolinssit päähässä heräten niin väsyneenä, että torkutan puoli tuntia ja myöhästyn aamuisin kaikkialta. Vaan on vakaat aamurutiinit ja rauhallinen ilta. En oksentele tai ole nettipeliriippuvainen. Moni asia on paremmin kuin ennen.

Vähän mua surettaa, ku mies paljasti nyt vasta olleensa epäileväinen meidän suhteen alussa. Hän mietti kelpaako pikkuisen sekopäinen unilääkeaddikti, joka on vieläpä laiska ja epäilyttävästi naisistakin kiinnostunut. Mutta olen erittäin onnellinen, että olen riittävän hyvä hänelle. On hienoa kuinka hän eilen nukahti pitäen kädestäni kiinni. En meinannut uskaltaa irrottaa siitä vaikka tiesin etten itse voi nukahtaa, muuta kuin samaan sikiöasentoon niin kuin aina ennenkin.

Kauniita unia!