Mulla on viime aikoina opinnot menny surkeasti. Hylättyjä on lennelly, töis oon väsynyt ja kotona en jaksa tehdä yhtikäs mitään. En taaskaan tiedä olenko oikealla tiellä. En tiedä pitäiskö todella ottaa loparit, lopettaa opinnot? Tai sitten vain ottaa pitkä sairasloma.

Tuntuu ettei ajatus kulje, stressaa eikä edes ehdi urheilla. Uni tulee joskus kahdelta yöllä ja ruoka maistuu joka toisella aterialla. Eli kun mul menee huonosti niin kaikki menee huonosti. Ilmotin äskettäin että joudun oleen töistä opintojen aiheuttaman stressin takia. Siihen olis kuulunu tehdä virallinen opintovapaahakemus puolitoista kuukautta sitten. Mutta silloin en tiennyt että meinaan taas palaa loppuun. Niin olen meinannut jo viime talvesta lähtien. Mutta saan luultavasti jatkaa siellä ens kesänä.

Kai tää on hyvä juttu. En tiedä. Yks velvoite vähemmän edes.

Riitelin eilen mieheni kanssa. Kerroin eräästä nettipalvelusta hänelle. Sanoin että olin siellä seikkaillut kaverin kanssa. (Vaikka se kaveri olikin silloinen poikaystävä.) Olisi kuulemma pitänyt kertoa, että tämä tapahtui nimenomaan exän kanssa. Mielestäni ei ollut olennaista kenen kanssa siellä olin, vaan se itse palvelu, että millainen se oli. Exä ei ole enää kaveri vaikka kavereina erottiin. Mutta siitä huolimatta on ehdottoman tärkeää kuulemma kertoa kaikki tällaiset asiat täysin totena. Vaikka pointti ei ollut henkilö kenen kanssa sen asian tein.

Hän rinnasti tämän siihen, että jos sanoisin meneväni kaverin luokse. Mutta menenkin exän luokse. Jolloin valehtelen myös. Koska exä ei voi olla pelkkä kaveri. Ja omalle miehelle ei saa valehdella.

Jos valehtelee tällaisessa asiassa, niin sitten voi kuulemma vaikka valehdella rakastavansa toista vaikkei rakasta.

Mä itse olisin loukkaantunut tuollaises kohtaa, jos mun mies olis kertonu tehneensä jotain exän kans. Mä nimenomaan en olis halunnut kuulla kenen kanssa se asia on tapahtunut. Siks mun on älyttömän vaikee ymmärtää tuollaista täyden rehellisyyden vaatimista.

Palaan menneeseen. Ku aloin seurustella kihlattuni kanssa, en ollut vielä toipunut täysin edellisestä suhteesta. Mutta rakastuin nykyiseen mieheen päätä pahkaa. Sellaista en ollut milloinkaan aiemmin kokenut. Ja hulvattoman rakastunut olin myös silloin ku lupauduin hänelle vaimoksi.

Mutta sen jälkeen tuliki morkkis oliko varmasti viisasta lähtee niin nopeasti vaimoksi. Onko tää todella oikee mies? Aloin miettiä, että mun olis pitänyt odottaa pitempään, jotta oon täysin toipunut edellisestä suhteesta. Kihlautumisen jälkeen aloin muistella aiempaa suhdetta ja kävin siihen liittyviä tunteita läpi. Samaan aikaan tajusin, etten ymmärtänyt täysin miks erottiin. Kaihosin ja pyörittelin kaikkee mielessäni. Sitte hiljalleen aloin kuitenki tajuta, että miten erilaiset me oltiin. Olin onnellinen, mutta se aika on jo ohi. Ja se mies ei ole vapaa. Siks päätin raivata sitä lukua elämästäni pois. Hävitin yhteiset valokuvat. Ja nyt ku tuosta hetkestä on jo aikaa niin en edes enää muista kovin tarkkaan meidän suhdetta. Eron lähinnä. ja sen missä tavattiin. Joskus ne hyppää mun mieleen, mutta mitä sitten?

Musta tuntuu että oon hukuttanut tämänhetkisen parisuhteeni kaikkiin velvollisuuksiin. Silloin olin nuori ja silloin joskus olin vapaa kuin taivaan lintu, sitä kaihoan. Lukiossa rakastin opiskelua. Nykyään se ahdistaa. Ja ahdistaa kun en jaksa panostaa parisuhteeseen puoltakaan mieheen verrattuna. Kaihoan ystäviä, shoppailua, musiikkia ja jännittäviä elokuvia.

Odotan ihanaa ruokaa illalla kotona, ja perjantaita. Olen niin uupunut, etten jaksa valittaa. Kaiken on pakko olla riittävän hyvin, koska muutoin sammuu liekkini. Se jossain vakan alla savuaa, eikä meinaa happi riittää, että pysyy hengissä. Sille tuntuu tällä hetkellä.

Mutta jos vuori on niin korkea ettei huippua nää, niin ei voi tietää kuinka ylös on jo kavunnut. Siksi jatkan eteenpäin, jotta löydän tasanteen jossa levätä.

Mutta se eilinen riita, mies ei sanonut aamulla sanaakaan. Se loukkaa mua, mut kai mä sitte loukkasin häntä. Lupasin jo aiemmin etten valehtele. Mutta voiko kukaan ikinä koskaan olla täysin rehellinen? Hullujen huoneelle mokomat joutuu, koska sen kanssa ei voi elää.

Enkä tiedä onko mikään menossa oikeaan suuntaan juuri nyt. Mutta tahdon perheen hänen kanssaan enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Hänen kanssa voin laittaa suoperhyvää ruokaa, juosta, matkustaa, katsoa ihania elokuvia ja mitä vain. Ne hetket kun saan olla rauhassa, olen onnellinen hänen kanssaan. Mitä muuta tarvitaan? En jaksa enää vaahdota. Pitäkää pää pystyssä!