Kaikkein eniten elämässä olen katunut sitä, kun kuvittelin että elämässä tulee elää kiiltokuvana. Olla hyvä kaikessa, kestää ystävien ja vanhempien murheiden taakka. Olla vahva ja rohkea, älykäs ja virheetön.

Vailla unta, vailla todellisuutta. Vain hetken oon todella ollut onnellinen. Kun olen kaiken keskipiste, omassa maailmassani. Ei huolia, ketään kenestä huolen pitäisin ja silti niin yksin taas. Jokainen ihminen ympärillä aiheuttaa sen tunteen, että on huolehdittavaa.

Jokainen ihminen, jolle en puhu. Teen vaan oman juttuni, muttei se riitä. Aina jossen mene ihmisille jutteleen, niin menee ihan pieleen. En oikein tiedä miten olla. Mitä sanoa tai tehdä. En voi muuttaa sitä sosiaalista ilmapiiriä, joka ympärilläni vallitsee. Miksen saa sitä rikottua? Onko pakko tehdä haava, että saa sen piikin irti lihastani?