Olen iloinen, kun saan tavata vanhoja ystäviä, jutella vanhempieni ja sisarusten kanssa jne. Sitten taas turhauttaa, kun vanhempani ovat samanlaisia kuin aina ennenkin, vaikka he toivoisivat elämänsä muuttuvan. Muutos ei tule, jos ei sitä ota oikeasti päämääräkseen.

Tänä keväänä ensimmäisen kerran sain hyvän arvosanan uusintatentistä. Se on ollut aiemmin täysin turhaa. En ole pystynyt muuttamaan itseäni ennen. Nyt olen oivaltanut vihdoin miten opiskella. Ja niin vähän enää on opintoja jäljellä. Se on turhauttavaa. Mutta ehkä nämä viimeiset palaset sitten kasautuvat nopeammin. Tahtoisin jo töihin, paremman toimeentulon ja oman tuvankin ehkä joskus.

Niin monta asiaa olen jättänyt ostamatta. Ei enää ihania käsilaukkuja, vaatteita, koruja ja kaikkea. Silti olen miehelleni velkaa niin paljosta. Mutta aivan väärältä se tuntuisi jakaa kaikki rahat tasan puoliksi. Tosin tiedän monien ajattelevan niin automaattisesti. En ansaitse asioita, koska olen laiska. Tuhlaan pari tuntia netissä jokainen päivä, joskus puolet vapaa-ajastani. Joinakin päivinä teen paljon, kun innostun. Mutta ne päivät ovat liian harvassa. Enimmäkseen vain laitan ruuan ja tiskaan, kun mies tulee kotiin. Sitä ennen teen tuskin mitään. Sitten illalla opiskelen ehkä muutaman tunnin. Hänkin tietää sen.

Olen nykyään väsynyt usein. On kuulemma hemoglobiini laskenut, pelkkä puolen tunnin kävely saattaa joskus hengästyttää. Se on noloa. Raskaus on outoa muutenkin. Maha pullottaa ja silti on valtava nälh. Vain vähän aikaa, niin olen äiti. Sitten en ole milloinkaan se sama nainen kuin nuorena. Se on pelottavaa, mutta sitä toivoin jo muutaman vuoden.

Vauva on aika ihmeellinen. Komentelee potkimalla syömään, tai sanoo, että älä rutista mahaa. Välillä se yrittää kääntyä mun mahassa. Se työntää kylkiluita ja lonkkaluita, mutta ei ne liiku. En tiedä vieläkö se voi kääntyä kokonaan ympäri. Pelottaa, että hän on synnytyksen aikaan väärinpäin. Mutta on ne sellaisestakin selvinneet. En vain tahtoisi leikkausta. Pelkään myös jos hän ei hetkeen liiku, mahaan sattuu tai, että tulee hapenpuute synnytyksessa. Sen takia eräs tuttuni on cp-vammainen. Tahtoisin vain terveen lapsen. Sitten pelkään, että hän syntyy liian aikaisin, tiputan hänet sylistäni tai vaikka mitä.

Välillä mä puhun vauvalle. Mutta vai silloin kun olen yksin. Juttelen, että kohta mennään syömään tai kyselen miksi hän potkii. Pitelen mahaa herkästi. Se on jo valtava. Toivon koko ajan, että vain kaikki on hyvin meidän pallerolla. Huomaan tuijottavani tarkkaan kaikkia vauvoja. Niitä on joka puolella. Samaten jokainen toinen raskausmaha jää silmieni kohteeksi. Harmi, kun yksikään ystävä ei ole raskaana nyt. Olisi hienoa olla läheinen mamma.

Tunnen itseni huonoksi, kun en jaksa olla hyvä vaimo. En jaksa tehdä asioita heti, vaan vasta hetken päästä. En pukeudu hienoihin alusasuihin ja keksi yllätyksiä miehelle. Tosin alustasuni ei mulle enää mahdu, enkä tiedä mahtuvatko muutenkaan aikoihin. En meinaa laihikselle saman tien. Paljon tärkeämpää on olla hyvä äiti.

Kultani on aika kärsivällinen. Kyllä siinä jotain hullua on lähteä näin pöhkön naisen matkaan. On hän minua kasvattanutkin, opettanut ehkä enemmän kuin kukaan muu elämäni aikana.  Mutta olen niin keskeneräinen. Myöhästelen aina kaikkialta, jahkailen, enkä osaa päättää asioita. Hän inhoaa hitauttani. Toisaalta, kun jotain päätän, se voi tapahtua nopeastikkin. Tarvitsen vain hiukan potkuja persuksille. Onneksi hän on siinä aika hyvä. Mitä sitten olen hänelle opettanut, siihen olen huono vastaamaan, ehkä palasen kärsivällisyyttä. Tosin hän oli tavatessamme valmiimpi ihminen. Niin nuori ja tyhmä olen ollut.

Haaveitani:

- Terve vauva

- Se ihana käsilaukku

- Astianpesukone

- Pitkä polkkatukka

- Silmien laserleikkaus

- Sopivan kokoinen koti

- Päästä ylimääräisistä vaatteista eroon

- Valmistua niin pian kuin voin

- Olla nykyistä minua parempi vaimo

Sen pituinen se kai tällä kertaa. Hyvää yötä ja ihanaa äitienpäivää!

Yks rasittavimmista jutuista on ku mitkään housut ei enää tunnu sopivan. Mulla on vaan kahdet housut joita voin enää käyttää pallomahan kanssa. Viime aikoina oon joutunu rajusti vähentää treeniliikkeitä. Pakaroihin kohdistuvat liikkeetki ottaa mahaan liikaa. Voin treenata enää lähinnä jalkoja ja käsiä. Onneks pääsen mammajumppaan kohta, jos sais parempia vinkkejä. Toinen vaateriesa on se, ku kaikki rintaliivit on jääny pieneksi. Tuntuu, että kaikki mun raskauskilot on menny rintoihin. Normaali C-kuppi on vaihtunut valtavaan E-kuppiin. Oon saanut heittää kaikki liivini kaapin perälle. Nyt sitte kauhulla odotellaan tuleeko vielä isommat tissit imetysaikana, mulle kyllä riittäis. Ärsyttää, ku on niin vaikea valita paitoja joissa en näytä pornotähdeltä. Ironista on vielä se, että teininä jotku pojat kiusas mua pikkutisseistä. Ei taitais enää olla ongelma.

Mies sattuu harmiksi tykkäämään pienirintaisista ja hoikista naisista, niin tässä on vähän sulateltavaa. Ei osannu anoppinsa perusteella aavistaa. Hän vitsaili, että onkohan tässä palautusoikeus ku ei ole enää sama mitä tilasin. Tosin en minäkään tilannut sohvalla röhnöttävää oluen ystävää. Toki nyt ukko on positiivisesti pitäny jo kuukauden tipatonta ja uhos tekevänsä siitä satapäiväisen, joten pisteet siitä. Hän on juonut siis vain alkottomia oluita viime aikoina. Ihanasti hän on myös jaksanut katsella mun väsymystä ja ottanut hoitaakseen imuroinnit, kun en enää voi sitä tehdä.

Viime aikoina oon huomannut, että rakastan lihan syömistä. Alkuraskaudesta se ällötti. Nyt myös vihannekset ja hedelmät maistuu taivaallisen ihanille ja marjoja on pakko syödä useemman kerran viikossa. Lisäksi oon jostain syystä tykästynyt etikkaisiin salaatinkastikkeisiin ja ketsuppiin. Ne ei kyllä olis kauhean terveellisiä. Mut parhaani teen. En syö mitään myrkkyjä, lepään ja urheilen sopivasti, niin kyllä tämä sujuu.

Viime aikoina oon miettiny, että voisinkohan aloittaa varovaisen salitreenin jo raskausaikana, että olisin sitten vahvempi ku synnytys koittaa. Nyt toki joudun jättää jo punnerrukset ja vatsalihakset väliin, ku mahaan sattuu. Haluaisin kuitenki olla hyväs kunnos. Jätin joulun jälkeen lihaskuntotreenejä vähemmälle, ku neuvolas sanottiin ettei niitä sais enää tehdä. Vähän vaan tuntuu, että nykyiset ohjeet raskaana oleville on ihan hysteerisiä. Oon kerran syöny kylmäsavulohta ja salmiakkiaki pari palaa, mutta ei niistä oo mitään tullu. En tosin enää haluu niitä mussuttaa, ku ainaki raaka kala tai liha on sen verran riskialttiita. Kaipaan välillä sushia, hunajaa ja punaviiniä. Onneks kuitenki punaisia viinirypäleitä saa syödä, niin ei se oo kauheen tärkeetä.

Oon panostanut, että syön paljon vihanneksiä, marjoja, hedelmiä ja pehmeitä rasvoja, kalaa jne. Välillä vaan tuntuu, etten jaksa syödä niin paljoa ku kuuluis ja tekee vaan mieli makeeta, tai sit nälkä tulee jo kahden tai kolmen tunnin päästä ateriasta. Ennenki mun ruokahalu on ollu sellainen, että se on kehno jos en urheile. Pitää tästä varmaan mennä tekeen jotain kevyttä jumppaa, niin lounas maistuu paremmalle :p

Olen menettänyt monta läheistä ystävää tai alkavaa ystävyyttä elämäni varrella. Osa on kaatunut omiin tyhmyyksiin. Olen loukannut jotakuta ja jättänyt pyytämättä anteeksi. Sitten on kulunut liikaa aikaa enkä ole enää kehdannut sanoa mitään.

Sitten jotkut kaveruudet ovat loppuneet, kun koulu tai paikkakunta on vaihtunut, eikä olla sen koommin nähty missään. Sitten on niitä, että ystävyys ei ole oikein ikinä alkanutkaan. Menetettyjen ystävyyksien tähden olen tullut varovaiseksi. Välillä olen suorastaan paranoidi. Onhan minulla alttius mielenterveyden ongelmillekkin rajun nuoruuteni takia.

Pikkulapsena ns. paras ystäväni valehteli minulle vuosia, että olen hänen paras kaverinsa. Totuus valkeni minulle vasta vuosien jälkeen. Olin silloin todella sinisilmäinen. Minulla oli hauskaa hänen kanssaan, mutta hänellä ei ilmeisesti minun. Ihmettelin myös aina miksi hänen veljensä kiusasi minua. Se taisi kuitenkin johtua siitä, ettei kaverini kieltänyt häntä oikeasti. Se taisi kadottaa alunperin uskoni sosiaalisiin taitoihini.

Yläasteella taas melkein kaikki luokkatoverit kiusasivat koulussa ja siksi ajattelin ettei kukaan edes halua olla ystäväni. Siksi luovuin toivosta ja jäin sivupulpettiin piirtelemään itsekseni. Vielä aikuisenakin huomaan, että tuo aika vaikutti minuun todella syvästi. On hirveän vaikeaa unohtaa koettu vääryys. Anteeksi voin vihdoin antaa, koska he olivat nuoria ja tyhmiä, mutta milloinkaan en unohda.

Jos joku outo ihminen tulee minulle yllättäen juttelemaan on todennäköistä, että joudun paniikkiin. Olen niin monta kertaa mokannut vastaavissa tilanteissa, että annan lähes aina ihan kamalan kylmän ensivaikutelman. En ole sisimmässäni kuitenkaan sellainen. Ehkä olisi hieman terapian tarpeessa. Mutta mitään aiempaa en voi muuttaa. Vain voin ymmärtää kaikesta jotain.

Exäni oli superkylmä ihminen, oikea kusipää, mitä tulee ihmissuhteisiin. Hän kertoi, ettei ole kertaakaan elämänsä aikana ole yrittänyt ylläpitää kaverisuhteita. Silti jollain maagisella vetovoimalla ihmiset aina hakeutuivat hänen luokseen. Tietyllä tapaa hän opetti etsimään omia rajoja ja vain nauttimaan elämästä. Ennen hänen tapaamistaan olin taas aivan liian herkkä ja olin masentuneiden kavereideni terapeuttina niin paljon, että uuvuin itsekkin.

Yhä edelleen etäisyyden ja läheisyyden tasapaino on minulle vaikeaa. Viimeiset vuodet paiskin töitä opintojen ohella enemmän kuin kukaan tuntemani ihminen. Se opetti paljon, mutta siinä kärsivät opiskelut, itse työ ja ihmissuhteet. Nyt vasta alan nähdä sen todellisuuden. Kyllä mulla rahaa oli millä ostaa mitä halusin, mutta sisimmässäni halusin vain rauhaa ja onnellisuutta.

Onnellisuuden tuovat hetket rakkaiden ja ystävien kanssa. Kun laitetaan ruokaa, pelataa ja jutellaan mitä mieleen pulpahtelee. Tai kun mennään laskettelemaan, uimaan tai mitä vain. Liikunta yhdistettynä kamujen näkemiseen on myös loistavaa. Viime vuosina olen huomannut, ettei järki pelaa, uni tule tai ruoka maistu, jollen liiku joka viikko. Se on ollut kompastuskiveni aika ajoin. Ehkä vihdoin pääsen senkin kanssa tasapainoon.

Olen viime vuosina ollut todella etäinen. Vain harvojen ihmisten seuraan olen jaksanut hakeutua. Olen pelännyt olevani surumielisellä tuulella, jolloin en ole kivaa seuraa kenellekään. Se on luultavasti myös syy miksi moni on kaikonnut rinnaltani.

Silti kaikille ystäville on ollut jokin tarkoitus, on viisaita kavereita, pellejä, koulukavereita jne. Joskus vain tulee huomanneeksi ettei meillä olekaan ihan niin paljon yhteistä kuin kuvittelin. Joskus on hämmentävää, kuinka yhtäkkiä ei olekaan mitään sanottavaa jollekin vanhalle ystävälle. Jos se kaveruus sitten himmenee, niin tilalle voi löytyä oikea sielunkumppani.

Kun ystävyys ei aina ole pysyvää olen kiitollinen kaikista nykyisistäni ja koetan pitää heidät lähellä sydäntäni.

Ihanaa tulevaa ystävänpäivää!

Silti mä oon onnellinen, että jouluaattona jaksoin syödä kaks lautasellista ruokaa melki yhdeltä istumalta. Välillä olin jopa kolme päivää oksentamatta ja jaksoin kävellä neljän kilometrin lenkin hengästymättä. Oon myös iloinen, että saan käydä neuvolassa ja lukea vauvalehdistä kaikkea aiheeseen liittyvää.

Juuri nyt ruokavalio pelottaa eniten. Mitä jos mä syön liian vähän ja sen takia lapsi kehittyy huonosti? Yleensä oon pystynyt syömään vain noin 100 g lihaa päivässä. Sen lisäksi juon ehkä litran maitoa, syön rahkaa, pari kananmunaleipää, hedelmiä ison kasan, pähkinöitä ja salaattia. Mun tarttis saada enemmän hiilihydraatteja, rautaa ja proteiinia. Ehkä pitäs vaan ryhtyy vegaaniksi ku liha ei kerta kaikkiaan meinaa miellyttää. Kyllä sitä pavuilla ja soijallaki voi elää.

Kamalaa on myös se kun meillä on rahat loppu ja oksennan osan niistä pönttöön joka päivä. En tee sitä tahallaan mut vähän väliä tulee jotain mikä ällöttää. Oon iloinen, että osan oksenteluista oon saanut hillittyä. Lisäksi tuntuu, että mun maha kestää oksentelua paremmin ku ennen. Oon kiitollinen, kun olin syksyllä monta kuukautta vailla syömishäiriön suurimpia merkkejä. Silloin toivuin kiitettävästi.

Mutta vihaan sitä, kun tekee koko ajan mieli makeaa tai suolaista ruokaa. Jotain sipsejä, jugurttia, pullaa, suklaata ja tommosia. Mua heikottaa joka päivä monta kertaa. Itse asias heikotusta on melki koko ajan, paitsi sillon ku oon syöny järkevän kokoisen aterian parin tunnin sisällä. Ehkä tarvin ravintoterapeutin.

En edes jaksa enää harrastaa seksiä, ku on jatkuvasti niin voimaton olo. Se ei kyllä tee nannaa paisuhteelle. Mies on muutenki aina innokas. Mut ei siitä sen enempää.

Yks pelottavimmista asioista on myös se, että mulla tuntuu välillä tosi voimakas sydämen syke. Se tulee usein yöllä ja ei ota laantuakseen helposti. Se vie yöunet. En tiedä onko se mun vai alkion. Se on tuplasti nopeempi ku mun oma. Pelkään, et mulla on joku rytmihäiriö, nuorella naisella! Usein toi oire katoaa sen jälkeen ku syön jotain. En tiiä onko se sittenki palleron ilmoitus, että nyt ruokaa tai et saa mennä nukkumaan! Mut on kyllä hemmetin pelottavaa.

Onneksi kohta on neuvola, ja sit alkaa opiskelut, niin pääsee taas syömään opiskelijaruokalan maittavia lounaita. Ne on ennenki auttanut mun ruokavaliota parempaan suuntaan. Eli kyllä mä pärjään.

Mun tekee mieli syödä suklaata, pinaattia, salmiakkia ja aurajuustoa koko ajan. Liha oksettaa, en voi ees paistaa jauhelihaa ilman, että on pakko avata ikkuna ja mennä vähän väliä toiseen huoneeseen hengittään raikasta ilmaa. En uskalla nukkua muuta ku selälläni, kaikki housut kiristää on tosi vaikee saada mukava olo.

Sitten kuitenkin innoissani suunnittelen tulevan muksun nimeä ja haaveilen ku saan leikkiä sen kanssa, naurattaa sitä tyhmillä jutuilla ja kaikkee. Ja kaikesta huolimatta pystyn elään ilman mun unilääkkeitä. Vaikka paljoa mitään en saa tehtyä, niin ainaki vauvalle tahon olla hyvä. Pelkään kyllä etten jaksa olla hyvä äiti. Se on kuitenkin yks rankimmista ammateista.

Oon kaiket päivät lukenut jotain vauvafoorumin keskusteluja. Kyl sieltä välillä saa ihan järkeviäki vastauksia. Trolliarmeijan kiusanteko on myös erittäin viihdyttävää välillä.

Kaikkien eniten mua surettaa, kun mies on tavallaan sivullinen. Ei hän voi paljoa vaikuttaa mitä tapahtuu ja mitä teen. Hän on mennyt itseensä. Ei tahdo jutella ja pelaa vaan. Mä taas olisin kauheen sosiaalinen ja tahdon vaan, että joku halaa ja sanoo, että kaikki menee hyvin. Mutta kun ei sitä voi tietää. Näin alussa ei varsinkaan.

Itselläni on ollut valtavia ylilyöntejä tyylin suhteen noin 20-vuotiaana. Silloin saatoin liikkua jossain satiinikorsetissa ja älyttömän korkeissa goottisaappaissa keskellä kirkasta päivää. Pidin niitä tosi siisteinä, mutta en vielä silloin ymmärtänyt pornoviboja, joita tuollaiset asut aiheuttavat. Vähän sama juttu tulee valkoisesta kauluspaidasta ja skottihameesta. Mieheni usein toivoo, että käyttäisin sellaisia, ja kotona se onkin ok, mutta ei keskellä kirkasta päivää. Mitähän hemmettiä ajattelin joskus?

Kaippa tuollainen tyyli liittyi jotenkin huomiohakuiseen sinkkuuteen noina aikoina. Taisin ollakin silloin ankara miestennielijä. Nykyisin olen mieluummin kiltin ja viattoman näköinen. En tahdo pukeutua paljastaviin kaula-aukkoihin ta korkkareihin ja minihameisiin enää oikein missään. Tunnen oloni älyttömän vaivautuneeksi sellaisissa varsinkin, kun minulla on varsin runsas povi. Hyi kamala. En kyllä ikinä kirjoittaisi tuollaista, jos olisi hiemankin suurempi pelko, että joku tietäisi kuka olen. Nolottaa ihan kauheasti.

Tunnen olevani jokin seksiobjekti, koska melkein aina kun liikun yksin, onnistun saamaan miesten huomiota osakseni. Ehkä olen vainoharhainen, mutta aina jos joku random-mies tulee juttelemaan, niin kuvittelen, että kyseessä on iskuyritys, joka useimmiten loppuu, kun vasen nimettömäni paljastuu. Oon kuullut tästä miehiltä ristiriitaisia mielipiteitä

Jotenkin tuntuu, että itsetuntoni ja ulkoinen olemukseni ei ole tasapainossa. Tiedän olevani kuuma, mutta teininä en sitä ollut. Siksi koen suurta epävarmuutta, kun joku kehuu ulkoista olemustani. Ehkä pitäisi oikeasti perustaa tyyliblogi. Muotia inhoan ilmiönä, mutta siinä voisi olla jotain luontokuvia, ihania herkkuruokia ja kivoja asuja. Kenties sellainen voisi parantaa itsetuntoa. En tosin tiedä tahtoisinko kuulla haukkuja ulkonäöstäni tai tyhmyydestäni.

Mutta tyyliin palatakseni rakastan polvipituisia hameita, pussybow-rusetilla varustettuja paitoja, ballerinoja, peittäviä, mutta vyötäröä korostavia mekkoja, vyöllä varustettuja A-linjaisia villakangastakkeja. Hurmaavia värejä ovat esimerkiksi pastellisävyt, harmaa ja valkoinen. Punainenkin käy, mutta sitä ei saa yhdistää mihinkään liian seksikkääseen vaatteeseen tai tyylikkyys on tuhottu.

Hiustyyleissä ihastuttavat pehmeä otsatukka, laineet ja luonnolliset sävyt, kuten ruskea, tuhkanvaalea, luonnonpunainen tai kokonaan musta.  Myös Adelellakin nähty rento nuttura niskan puolivälissä tai sitten lettikampaukset on ihania. Tosiaan, Adelella on myös ihana tyyli. Siinäpä myös yksi inspiroiva daami!

Kenkätyyliini sopivat rusetilliset nilkkurit maltillisella korolla, tennarit tai rock- tyylin inspiroidessa myös maiharit. Korkokengät ovat sallittuja, kunhan ne yhdistää peittävään paitaan tai mekkoon. Tiukkojen farkkujen kanssa liikutaan jo riskirajoilla.

Ja mitä meikkiin tulee, huulipunaa en käytä juuri koskaan. Kulmakarvoja korostan ja silmämeikiksi riittää hento ylärajaus harmaalla ja ripsiväri. Inhoan poskipunia ja kynsilakkojen käytön olen jättänyt viime keväänä hyvin vähiin. Toisinaan sekin tuo kivaa vaihtelua pukeutumiseen, kunhan ei nyt ihan joka päivä lakkaile, kun niissä on aikas haitallisia myrkkyjä. Luomiväriä käytän joskus, mutta se on yleensä harmaata tai vaaleanruskeaa.

Mekkoja rakastan myös tosi paljon, en vain jostain syystä ikinä osaa laittaa niitä päälleni arkisin, koska niisä tulee niin kamalan pramea olo. Sen sijaan hameet on kyllä jees. Niitä mulla taitaa tosin olla aivan liikaa. Niitäkään en oikein viitsi käyttää, koska tulee kylmä talvisin. Oikeastaan hameille otollista aikaa on vaan pari kuukautta vuodessa. Se on kyllä harmi...

Ehkä tämä riittää tyylivuodatuksekseni tällä kertaa. Hauskaa viikonjatkoa!

Ps. Pahoittelut, kun en laittanut kuvia, mutta en oikein tykkää rikkoa tekijänoikeuksia :p

Sitten vihaan piikkikorkoja ja kiilakorkoja. Ne on kamalan rumia ja epäkäytännöllisiä. Piikkikorkkarit tarttuu ties mihin mattoihin kiinni. On ne toki ihan kivat jäänaskalit talvella.

Ja sitten vihaan sitä pohjoismaista mustavalkoharmaata tyyliä. Kyllä asussa nyt pitää edes pieni pilkahdus väriä olla. Värit tekee mut ainaki onnellisemmaksi. Toki överiksi mennään, jos on sateenkaaren kaikki värit hiuksissa ja asussa. Yäk!

Ja sitten vihaan napapaitoja. Tulee kylmä masuun. Se ei sovi suomeen. Niinkuin ylipäätään kaikenlainen paljastelu on täysin järjetöntä kylmissä oloissa.

Ja sitte porkkanahousut on myös yksinkertaisesti kamalat.

Inhoan myös valtavia korukasoja. Kultakorut etenkin on yleensä aina ärsyttäviä. Nykyään ku ne on muotia, niin hopeakorujen ystävä ei meinaa löytää mitään kaupoista. Nyt tosin tuli mieleen, että voisin värjätä kultakorut hopeamaalilla.

Sitten inhoan suttuisia platinablondihiuksia. Semmoisia, mitkä on ihan liian pitkät ja huonokuntoiset. Inhoan myös suuresti semmosia minkä lienee sateenkaarenvärisiä hiuksia, joitten väri on pahasti haalistunut.

Yks kauheimmista tyyleistä on myös liialliset tatuoinnit ja venytyskorut korvissa. Myös kasvojen lävistykset on lähes aina kamalia, jos niitä on enemmän ku yks tai kaks. Tähän tyyliin liittyy myös usein sivukalju, se sopii erittäin harvalle ihmiselle. Tämän hiustyylin kiltimpi versio, jossa hiukset on sivusiilillä ja juurikasvu on samanvärinen kuin koko kuontalo, on vielä ihan siedettävä.

Sitten ärsyttää boyfried-farkut, hupparit ja skeittikengät. Inhosin hiphop tyylistä pukeutumista oikeastaan heti kun se tuli muotiin. Karseinta on ku aikuinen ihminen on jämähtäny kyseiseen 2000-luvun alun tyylisuuntaukseen.

Sitten tuohon suttuiseen platinablondiin, ku liitetään vielä seuraavat elementit, niin oksennusrefleksi on lähempänä ku vois kuvitellakaan: Liikaa meikkiä, tekokynnet, överit ripsipidennykset, ankannököiset huulitäytteet, silikonirinnat ja tekorusketus.

Etovia on myös crocksien ulkomuoto ja uggibootsit.

Miesten tyylissä on myös joitain kauheita elementtejä nykyään. Niitä on ananastukka ja yli 5 cm pitkä parta, etenkin ne yhdessä. Siis mitä hemmettiä?

Ai niin, vielä piti mainita eläinkuosi, turkikset, Louis Vuittonin ruutukuosinen laukku, valkoiset tai ihonväriset farkut, liiallinen glitter, kiiltonahka.... Kyllä näitä vaan riittää.

Ja sitten lopuksi se yks muotiin liittyvä ilmiö, jota inhoan. Normaalien ihmisten blogeissa keikkuvat mainokset jostain kauneustuotteista tai vaatemerkeistä ynnä muista. Milloin kaikesta piti tulla kaupallista?

Kylläpäs virkisti mieltä tämä valitus. Toivottavasti en loukannut ketään, ei ainakaan ollut tarkoitus. Makuasioita nämä vain ovat ;)

Mä en jaksa opiskella, urheilla tai uskalla ottaa yhteyttä ystäviin. En piirrä, laula tai inspiroidu mistään.

Tahdon vain että joku sanoo, etten ole hullu. Että minusta tulee jotain, ja saan olla terve. Että voin halata mun rakasta ja auttaa mun läheisiä. Mutta kun ei oikein kukaan ole mulle läheinen. En osaa olla hyvä toisille. En huomaa kun jollain on paha olo. Aina loukkaan, en uskalla tai osaa.

Kuitenkin mulla on oikeus olla heikko. En oo pilannu kenenkään elämää. Miks mä aina mietin liikaa. Miks ei tää ahdistus ikinä mee pois.Kuin ei sais henkeä.

Aina kun katson uutisia tulen vain pahalle tuulelle. Yle sensuroi asioita, niin kuin nimeltä mainitsemattomat muutkin valtiot. Sitten taas netissä kaikki jauhaa paskaa kaikesta mitä naapurin pertti kertoi. Ahdistaa, kun ei voi tietä mikä on totta. Tekee mieli vain käpertyä itseensä ja seurata vain niitä asioita, jotka kiinnostaa. Ehkäpä sulkeudun maailmalta ja alan seurata vain tiedettä ja taidetta. Ne on ehkä ainoat asiat, joiden voi uskoa menevän eteenpäin.

Mut on seki kyllä vitun hienoa, kun alkoholi on terveellistä. koska niin moni alkoholia koskevista "tieteellisistä" tutkimuksista on alkoholin tuottajien tekemiä. Lisäksi sokeri oli terveellistä. koska sokeriyhtiö maksoi saatanallisia summia tutkimuksiin, joissa se osoitettiin. Ja on seki loistavaa, kun deodoranttien alumiinikloridia on löydetty rintasyöpäkasvaimista. Ja seki, että fluorihammastahna keksittiin, koska ihmiset tarvi jonkun keinon hävittää ylijäänyt fluori tehtailta. Ja hiustenvärjäys on kivaa. Olihan yhdellä naisella mustaa hiusväriä aivokasvaimen kudoksessa.

Valivalivali... Ah!

Ja silti olen itse laiska paska, enkä jaksa etsiä lähdeviitteitä.

Mutta ehkä vielä tulee aika, jolloin ihmisen on hyvä olla. Juuri nyt vaan tuntuu, että ihmiskunnan ahneus ja tyhmyys on aivan liikaa.

Oikeasti tässä ahdistelen. Koska taas oma mieleni on hajoamassa. Olen mennyt joissakin asioissa eteenpäin. Mutta en tiedä mitä haluan elämältä. Ehkä tahtoisin olla tutkija. Tahtoisin ehdä jotain ihmiskunnan hyväksi, mutta kun en ole tarpeeksi hyvä. En ole ennakkoluuloton ja rohkea, tai monitieteellinen Da Vinci- tyyppinen mestari. Juuri nyt luulen opiskelevani väärään ammattiin. Opinnot ei etene, kun ei kiinnosta.

Sitten jonain toisena päivänä ajattelen, että minun pitäisi olla siivoojana tai jossain muussa paska-ammatissa. Se on ainoa asia, johon kykenen.

Mutta juuri nyt olen vain kansan pelastaja. En ota lainaa, elän vain mieheni siivellä, kun opintotuki loppu on. Se tekee syyllisen olon. Jos vaan lopettaisin opinnot ja me erottais, niin olis molemmille taloudellisesti kannattavampaa. Mutta en halua tehdä niin. En halua elää valtion rahoilla. Niin kaikki muutkin tosin tekee. Mutta ku ei me kaikki saatana voida olla sisustussuunnittelijoita, kosmetologeja tai näyttelijöitä!

Kyllä mäki rakastan kauneutta ja turhia asioita, mutta ne tuntuu aina jotenki vääriltä. Etoo kun ostan hienon vaatteen ja vuoden kuluttua se hajoaa. Etoo, kun aina haluan uudet kengät ja ei niitä käytä kuin yhden kesän. Tuntuu etten elä, niin kuin tahtoisin elää. Se on väärin.

Mutta juuri nyt tästä valituksestakaan ei ole mitään hyötyä kenellekään. Siksi kai lopetan ja teen tänään edes jotain hyödyllistä.