Taas pyörin valtavasti ajatuksissani, kun lähdin lapsuudenkotiini viikonlopuksi. Jotenkin muutun hiukan teiniksi uudelleen. Vanha ympäristö tekee minut samanlaiseksi, kuin joskus kauan sitten. Se tuntuu hämmentävälle, ei enää minulle niin paljoa. Edes silloin, kun mies on mukana, en ole niin kuin yleensä. Toki hiljalleen olen oppinut olemaan fiksumpi. Se vain vaatii työtä.

Olen iloinen, kun saan tavata vanhoja ystäviä, jutella vanhempieni ja sisarusten kanssa jne. Sitten taas turhauttaa, kun vanhempani ovat samanlaisia kuin aina ennenkin, vaikka he toivoisivat elämänsä muuttuvan. Muutos ei tule, jos ei sitä ota oikeasti päämääräkseen.

Tänä keväänä ensimmäisen kerran sain hyvän arvosanan uusintatentistä. Se on ollut aiemmin täysin turhaa. En ole pystynyt muuttamaan itseäni ennen. Nyt olen oivaltanut vihdoin miten opiskella. Ja niin vähän enää on opintoja jäljellä. Se on turhauttavaa. Mutta ehkä nämä viimeiset palaset sitten kasautuvat nopeammin. Tahtoisin jo töihin, paremman toimeentulon ja oman tuvankin ehkä joskus.

Niin monta asiaa olen jättänyt ostamatta. Ei enää ihania käsilaukkuja, vaatteita, koruja ja kaikkea. Silti olen miehelleni velkaa niin paljosta. Mutta aivan väärältä se tuntuisi jakaa kaikki rahat tasan puoliksi. Tosin tiedän monien ajattelevan niin automaattisesti. En ansaitse asioita, koska olen laiska. Tuhlaan pari tuntia netissä jokainen päivä, joskus puolet vapaa-ajastani. Joinakin päivinä teen paljon, kun innostun. Mutta ne päivät ovat liian harvassa. Enimmäkseen vain laitan ruuan ja tiskaan, kun mies tulee kotiin. Sitä ennen teen tuskin mitään. Sitten illalla opiskelen ehkä muutaman tunnin. Hänkin tietää sen.

Olen nykyään väsynyt usein. On kuulemma hemoglobiini laskenut, pelkkä puolen tunnin kävely saattaa joskus hengästyttää. Se on noloa. Raskaus on outoa muutenkin. Maha pullottaa ja silti on valtava nälh. Vain vähän aikaa, niin olen äiti. Sitten en ole milloinkaan se sama nainen kuin nuorena. Se on pelottavaa, mutta sitä toivoin jo muutaman vuoden.

Vauva on aika ihmeellinen. Komentelee potkimalla syömään, tai sanoo, että älä rutista mahaa. Välillä se yrittää kääntyä mun mahassa. Se työntää kylkiluita ja lonkkaluita, mutta ei ne liiku. En tiedä vieläkö se voi kääntyä kokonaan ympäri. Pelottaa, että hän on synnytyksen aikaan väärinpäin. Mutta on ne sellaisestakin selvinneet. En vain tahtoisi leikkausta. Pelkään myös jos hän ei hetkeen liiku, mahaan sattuu tai, että tulee hapenpuute synnytyksessa. Sen takia eräs tuttuni on cp-vammainen. Tahtoisin vain terveen lapsen. Sitten pelkään, että hän syntyy liian aikaisin, tiputan hänet sylistäni tai vaikka mitä.

Välillä mä puhun vauvalle. Mutta vai silloin kun olen yksin. Juttelen, että kohta mennään syömään tai kyselen miksi hän potkii. Pitelen mahaa herkästi. Se on jo valtava. Toivon koko ajan, että vain kaikki on hyvin meidän pallerolla. Huomaan tuijottavani tarkkaan kaikkia vauvoja. Niitä on joka puolella. Samaten jokainen toinen raskausmaha jää silmieni kohteeksi. Harmi, kun yksikään ystävä ei ole raskaana nyt. Olisi hienoa olla läheinen mamma.

Tunnen itseni huonoksi, kun en jaksa olla hyvä vaimo. En jaksa tehdä asioita heti, vaan vasta hetken päästä. En pukeudu hienoihin alusasuihin ja keksi yllätyksiä miehelle. Tosin alustasuni ei mulle enää mahdu, enkä tiedä mahtuvatko muutenkaan aikoihin. En meinaa laihikselle saman tien. Paljon tärkeämpää on olla hyvä äiti.

Kultani on aika kärsivällinen. Kyllä siinä jotain hullua on lähteä näin pöhkön naisen matkaan. On hän minua kasvattanutkin, opettanut ehkä enemmän kuin kukaan muu elämäni aikana.  Mutta olen niin keskeneräinen. Myöhästelen aina kaikkialta, jahkailen, enkä osaa päättää asioita. Hän inhoaa hitauttani. Toisaalta, kun jotain päätän, se voi tapahtua nopeastikkin. Tarvitsen vain hiukan potkuja persuksille. Onneksi hän on siinä aika hyvä. Mitä sitten olen hänelle opettanut, siihen olen huono vastaamaan, ehkä palasen kärsivällisyyttä. Tosin hän oli tavatessamme valmiimpi ihminen. Niin nuori ja tyhmä olen ollut.

Haaveitani:

- Terve vauva

- Se ihana käsilaukku

- Astianpesukone

- Pitkä polkkatukka

- Silmien laserleikkaus

- Sopivan kokoinen koti

- Päästä ylimääräisistä vaatteista eroon

- Valmistua niin pian kuin voin

- Olla nykyistä minua parempi vaimo

Sen pituinen se kai tällä kertaa. Hyvää yötä ja ihanaa äitienpäivää!

Mulla on viime aikoina menny raskaus aika kivasti. Ruokahalu on kasvanu muutaman viime viikon aikana ja nyt mahaki alkaa näkyä selvemmin. Välillä vaan oon huomannu, että jos tulee pitkä ateriaväli niin saan kamalan päänsäryn. Se menee ohi ku vaan saa syötyä. Sitte oon kärsinyt myös lihasten heikkoudesta ja krampeista toisinaan. Tuntuu, että ennen sopivat kengät on nykyään mulle liian pieniä. Toki voisin varmaan jo luopua villasukista.

Yks rasittavimmista jutuista on ku mitkään housut ei enää tunnu sopivan. Mulla on vaan kahdet housut joita voin enää käyttää pallomahan kanssa. Viime aikoina oon joutunu rajusti vähentää treeniliikkeitä. Pakaroihin kohdistuvat liikkeetki ottaa mahaan liikaa. Voin treenata enää lähinnä jalkoja ja käsiä. Onneks pääsen mammajumppaan kohta, jos sais parempia vinkkejä. Toinen vaateriesa on se, ku kaikki rintaliivit on jääny pieneksi. Tuntuu, että kaikki mun raskauskilot on menny rintoihin. Normaali C-kuppi on vaihtunut valtavaan E-kuppiin. Oon saanut heittää kaikki liivini kaapin perälle. Nyt sitte kauhulla odotellaan tuleeko vielä isommat tissit imetysaikana, mulle kyllä riittäis. Ärsyttää, ku on niin vaikea valita paitoja joissa en näytä pornotähdeltä. Ironista on vielä se, että teininä jotku pojat kiusas mua pikkutisseistä. Ei taitais enää olla ongelma.

Mies sattuu harmiksi tykkäämään pienirintaisista ja hoikista naisista, niin tässä on vähän sulateltavaa. Ei osannu anoppinsa perusteella aavistaa. Hän vitsaili, että onkohan tässä palautusoikeus ku ei ole enää sama mitä tilasin. Tosin en minäkään tilannut sohvalla röhnöttävää oluen ystävää. Toki nyt ukko on positiivisesti pitäny jo kuukauden tipatonta ja uhos tekevänsä siitä satapäiväisen, joten pisteet siitä. Hän on juonut siis vain alkottomia oluita viime aikoina. Ihanasti hän on myös jaksanut katsella mun väsymystä ja ottanut hoitaakseen imuroinnit, kun en enää voi sitä tehdä.

Viime aikoina oon huomannut, että rakastan lihan syömistä. Alkuraskaudesta se ällötti. Nyt myös vihannekset ja hedelmät maistuu taivaallisen ihanille ja marjoja on pakko syödä useemman kerran viikossa. Lisäksi oon jostain syystä tykästynyt etikkaisiin salaatinkastikkeisiin ja ketsuppiin. Ne ei kyllä olis kauhean terveellisiä. Mut parhaani teen. En syö mitään myrkkyjä, lepään ja urheilen sopivasti, niin kyllä tämä sujuu.

Viime aikoina raskaus on mennyt kohtalaisen hyvin. Olen ehkä liiankin huolissani. Sydänäänet ja ultraääni oli kyllä ok. Oon kuitenkin ollu tosi väsyny ja tuntuu, että lihakset on surkastunut. En enää jaksa esimerkiks vetää leukoja ollenkaa vaikka ennen meni useempi. Tissit ja maha vaan kasvaa, mut paino on noussu vasta neljä kiloa ja nyt on neljäs kuukausi raskautta menossa. Mieski kommentoi, että näytän vaan siltä ku olisin syöny pikkusen isomman aterian. Neuvolas ne sano, ettei oo kuitenkaa syytä huoleen, koska paino on kaikkiaan noussu hiljalleen. Tällä vauhdilla voi tulla kumminki kymmenen raskauskiloa vielä. Tiedän, että oma äiti oli lihonu joka raskaudes 15 kg, mut hän oliki nuorena tosi laiha. Ite taas oon aina ollu aikalailla normaalipainoinen, niin ei kai siinä mitään.

Viime aikoina oon miettiny, että voisinkohan aloittaa varovaisen salitreenin jo raskausaikana, että olisin sitten vahvempi ku synnytys koittaa. Nyt toki joudun jättää jo punnerrukset ja vatsalihakset väliin, ku mahaan sattuu. Haluaisin kuitenki olla hyväs kunnos. Jätin joulun jälkeen lihaskuntotreenejä vähemmälle, ku neuvolas sanottiin ettei niitä sais enää tehdä. Vähän vaan tuntuu, että nykyiset ohjeet raskaana oleville on ihan hysteerisiä. Oon kerran syöny kylmäsavulohta ja salmiakkiaki pari palaa, mutta ei niistä oo mitään tullu. En tosin enää haluu niitä mussuttaa, ku ainaki raaka kala tai liha on sen verran riskialttiita. Kaipaan välillä sushia, hunajaa ja punaviiniä. Onneks kuitenki punaisia viinirypäleitä saa syödä, niin ei se oo kauheen tärkeetä.

Oon panostanut, että syön paljon vihanneksiä, marjoja, hedelmiä ja pehmeitä rasvoja, kalaa jne. Välillä vaan tuntuu, etten jaksa syödä niin paljoa ku kuuluis ja tekee vaan mieli makeeta, tai sit nälkä tulee jo kahden tai kolmen tunnin päästä ateriasta. Ennenki mun ruokahalu on ollu sellainen, että se on kehno jos en urheile. Pitää tästä varmaan mennä tekeen jotain kevyttä jumppaa, niin lounas maistuu paremmalle :p

Nykyisin on niin paljon mahdollisuuksia tutustua uusiin ihmisiin. Lähes jokaisella tuntuu olevan satoja kavereita facebookissa. Silti lopulta harvan kanssa ehtii, jaksaa tai haluaa olla tekemisissä. Silti se satuttaa aina, kun joku poistaa sinut kavereista. Miksi sitten ylipäätään alkaa jonkun kamuksi, jos yhtäkkiä se ihminen onkin sinulle täysin tarpeeton. En ole ikinä poistanut kaveria facebookista ja epäilen, etten tule tekemäänkään. Toisaalta en itsekkään ole ketään takaisin pyytänyt, en ole kehdannut kysyä miksi. Kai olen vain tyhjä ja epäkiinnostava olento.

Olen menettänyt monta läheistä ystävää tai alkavaa ystävyyttä elämäni varrella. Osa on kaatunut omiin tyhmyyksiin. Olen loukannut jotakuta ja jättänyt pyytämättä anteeksi. Sitten on kulunut liikaa aikaa enkä ole enää kehdannut sanoa mitään.

Sitten jotkut kaveruudet ovat loppuneet, kun koulu tai paikkakunta on vaihtunut, eikä olla sen koommin nähty missään. Sitten on niitä, että ystävyys ei ole oikein ikinä alkanutkaan. Menetettyjen ystävyyksien tähden olen tullut varovaiseksi. Välillä olen suorastaan paranoidi. Onhan minulla alttius mielenterveyden ongelmillekkin rajun nuoruuteni takia.

Pikkulapsena ns. paras ystäväni valehteli minulle vuosia, että olen hänen paras kaverinsa. Totuus valkeni minulle vasta vuosien jälkeen. Olin silloin todella sinisilmäinen. Minulla oli hauskaa hänen kanssaan, mutta hänellä ei ilmeisesti minun. Ihmettelin myös aina miksi hänen veljensä kiusasi minua. Se taisi kuitenkin johtua siitä, ettei kaverini kieltänyt häntä oikeasti. Se taisi kadottaa alunperin uskoni sosiaalisiin taitoihini.

Yläasteella taas melkein kaikki luokkatoverit kiusasivat koulussa ja siksi ajattelin ettei kukaan edes halua olla ystäväni. Siksi luovuin toivosta ja jäin sivupulpettiin piirtelemään itsekseni. Vielä aikuisenakin huomaan, että tuo aika vaikutti minuun todella syvästi. On hirveän vaikeaa unohtaa koettu vääryys. Anteeksi voin vihdoin antaa, koska he olivat nuoria ja tyhmiä, mutta milloinkaan en unohda.

Jos joku outo ihminen tulee minulle yllättäen juttelemaan on todennäköistä, että joudun paniikkiin. Olen niin monta kertaa mokannut vastaavissa tilanteissa, että annan lähes aina ihan kamalan kylmän ensivaikutelman. En ole sisimmässäni kuitenkaan sellainen. Ehkä olisi hieman terapian tarpeessa. Mutta mitään aiempaa en voi muuttaa. Vain voin ymmärtää kaikesta jotain.

Exäni oli superkylmä ihminen, oikea kusipää, mitä tulee ihmissuhteisiin. Hän kertoi, ettei ole kertaakaan elämänsä aikana ole yrittänyt ylläpitää kaverisuhteita. Silti jollain maagisella vetovoimalla ihmiset aina hakeutuivat hänen luokseen. Tietyllä tapaa hän opetti etsimään omia rajoja ja vain nauttimaan elämästä. Ennen hänen tapaamistaan olin taas aivan liian herkkä ja olin masentuneiden kavereideni terapeuttina niin paljon, että uuvuin itsekkin.

Yhä edelleen etäisyyden ja läheisyyden tasapaino on minulle vaikeaa. Viimeiset vuodet paiskin töitä opintojen ohella enemmän kuin kukaan tuntemani ihminen. Se opetti paljon, mutta siinä kärsivät opiskelut, itse työ ja ihmissuhteet. Nyt vasta alan nähdä sen todellisuuden. Kyllä mulla rahaa oli millä ostaa mitä halusin, mutta sisimmässäni halusin vain rauhaa ja onnellisuutta.

Onnellisuuden tuovat hetket rakkaiden ja ystävien kanssa. Kun laitetaan ruokaa, pelataa ja jutellaan mitä mieleen pulpahtelee. Tai kun mennään laskettelemaan, uimaan tai mitä vain. Liikunta yhdistettynä kamujen näkemiseen on myös loistavaa. Viime vuosina olen huomannut, ettei järki pelaa, uni tule tai ruoka maistu, jollen liiku joka viikko. Se on ollut kompastuskiveni aika ajoin. Ehkä vihdoin pääsen senkin kanssa tasapainoon.

Olen viime vuosina ollut todella etäinen. Vain harvojen ihmisten seuraan olen jaksanut hakeutua. Olen pelännyt olevani surumielisellä tuulella, jolloin en ole kivaa seuraa kenellekään. Se on luultavasti myös syy miksi moni on kaikonnut rinnaltani.

Silti kaikille ystäville on ollut jokin tarkoitus, on viisaita kavereita, pellejä, koulukavereita jne. Joskus vain tulee huomanneeksi ettei meillä olekaan ihan niin paljon yhteistä kuin kuvittelin. Joskus on hämmentävää, kuinka yhtäkkiä ei olekaan mitään sanottavaa jollekin vanhalle ystävälle. Jos se kaveruus sitten himmenee, niin tilalle voi löytyä oikea sielunkumppani.

Kun ystävyys ei aina ole pysyvää olen kiitollinen kaikista nykyisistäni ja koetan pitää heidät lähellä sydäntäni.

Ihanaa tulevaa ystävänpäivää!

Oon ollu pian kaks kuukautta raskaana. Mun paino ei oo noussut yhtään. Kärsin tosi pahoista unilääkkeen vietoitusoireista. Onnellisena yönä saatan nukkua jopa 7 tuntia. Yleensä nukahtaminen on älyttömän vaikeaa. Seki vähäinen uni tosin saattaa katketa neljältä aamuyöstä, ku herään kauheaan nälkään. En oo edes jaksanut laskea montako kertaa päivässä syön jotain pientä.

Silti mä oon onnellinen, että jouluaattona jaksoin syödä kaks lautasellista ruokaa melki yhdeltä istumalta. Välillä olin jopa kolme päivää oksentamatta ja jaksoin kävellä neljän kilometrin lenkin hengästymättä. Oon myös iloinen, että saan käydä neuvolassa ja lukea vauvalehdistä kaikkea aiheeseen liittyvää.

Juuri nyt ruokavalio pelottaa eniten. Mitä jos mä syön liian vähän ja sen takia lapsi kehittyy huonosti? Yleensä oon pystynyt syömään vain noin 100 g lihaa päivässä. Sen lisäksi juon ehkä litran maitoa, syön rahkaa, pari kananmunaleipää, hedelmiä ison kasan, pähkinöitä ja salaattia. Mun tarttis saada enemmän hiilihydraatteja, rautaa ja proteiinia. Ehkä pitäs vaan ryhtyy vegaaniksi ku liha ei kerta kaikkiaan meinaa miellyttää. Kyllä sitä pavuilla ja soijallaki voi elää.

Kamalaa on myös se kun meillä on rahat loppu ja oksennan osan niistä pönttöön joka päivä. En tee sitä tahallaan mut vähän väliä tulee jotain mikä ällöttää. Oon iloinen, että osan oksenteluista oon saanut hillittyä. Lisäksi tuntuu, että mun maha kestää oksentelua paremmin ku ennen. Oon kiitollinen, kun olin syksyllä monta kuukautta vailla syömishäiriön suurimpia merkkejä. Silloin toivuin kiitettävästi.

Mutta vihaan sitä, kun tekee koko ajan mieli makeaa tai suolaista ruokaa. Jotain sipsejä, jugurttia, pullaa, suklaata ja tommosia. Mua heikottaa joka päivä monta kertaa. Itse asias heikotusta on melki koko ajan, paitsi sillon ku oon syöny järkevän kokoisen aterian parin tunnin sisällä. Ehkä tarvin ravintoterapeutin.

En edes jaksa enää harrastaa seksiä, ku on jatkuvasti niin voimaton olo. Se ei kyllä tee nannaa paisuhteelle. Mies on muutenki aina innokas. Mut ei siitä sen enempää.

Yks pelottavimmista asioista on myös se, että mulla tuntuu välillä tosi voimakas sydämen syke. Se tulee usein yöllä ja ei ota laantuakseen helposti. Se vie yöunet. En tiedä onko se mun vai alkion. Se on tuplasti nopeempi ku mun oma. Pelkään, et mulla on joku rytmihäiriö, nuorella naisella! Usein toi oire katoaa sen jälkeen ku syön jotain. En tiiä onko se sittenki palleron ilmoitus, että nyt ruokaa tai et saa mennä nukkumaan! Mut on kyllä hemmetin pelottavaa.

Onneksi kohta on neuvola, ja sit alkaa opiskelut, niin pääsee taas syömään opiskelijaruokalan maittavia lounaita. Ne on ennenki auttanut mun ruokavaliota parempaan suuntaan. Eli kyllä mä pärjään.